Kirjeitä kuolleelle ❤

4.

"Toisten lasten kasvun merkit toisten ihmisten talon seinässä.

Vedet jäässä viikkoja, järki samaa matkaa.

Eikä jätkä saa stonkkaa yläkertaan eikä paskaämpäriä alas. 

Ulos ja lenkille.

Huh hei ja Cabanaa pottu."

Onko ihmisen pakko kaivaa oma hautansa suu täynnä etanoita.

Onko jossain tuntematon  maa, jossa vallitsee rehellisyys, kauneus ja pohjaton hyvyys?

Onko jossain pensas, jonka marjoja syömällä, voisi saada rauhan?

Jos haluat unohtaa, sitä  varmemmin muistat ja mennyt valtaa mielesi kokonaan.

Vain avaruuden ääretömyydessä, missä alkeishiukkaset tanssivat, voisit olla täysin alaston ja tyhjä.

Ihmisen onni on pieni kuin neulan kärjellä seisova enkeli.

Jokainen voitto synnyttää vihaa. 

Pitää rakastaa etäältä ja unohtaa omistamisen ylpeys.

    

Jokainen mahdollisuus onneen pitää käyttää eikä ketä tahansa saa päästää tutkimaan omaa sydäntään.

☆ Iiro Arvola

☆ Kaija Olin-Arvola

Kirjeitä kuolleelle ❤

3.

Ei yhtään metaforaa

"Soitetaan sairaanhoitajalle. Ei vastausta kaksista.

Laitetaan viesti, mutta palataan aina myöhemmin.

Molempikätisen käsi on dominoiva. Plus yhtä tyhjän kanssa. 

Nollainformaatio < disinform.

Työllisti itsensä. Teholla."

Tässä ei ole yhtään metaforaa. 

Vain koneellinen todellisuus, jossa ei ole hymyileviä pilviä eikä laulavia satakieliä. 

Koneellinen todellisuus, josta yritetään tehdä monimutkaisempi kuin se on.

Todellisuus, jossa suuri ratas pyörittää kaikkein pienintäkin pyörää.

Kun taivaskansan nuija kopahtaa, varisparvi lehahtaa lentoon keltaisesta, kypsästä viljapellosta.

☆ Iiro Arvola

☆ Kaija Olin-Arvola

Kirjeitä kuolleelle 2

Sanojen kudelma

"Puhun, puhun, puhun, yksin kaksin.

Ei aina voi olla vastauksia, ei voi.

Joillekin on leimallista aina tehdä väärin jopa hyvässä uskossa.

Usko ei ole tieto. Tietoa voi tavoitella, uskoa voi muutenkin.

Liiat samankaltaisuudet ovat pelottavia. Pelko on tunne, psyyken tuotos."

Mielessäsi loit kauhistuttavan  kaksoisolennon, joka kulki kanssasi vähän edellä, vähän jäljessä.

Toivo, pelko, ilo, suru, viha, riemu ja kyltymättömyys syntyvät sanoista, joita ei enää muista.

Sanojen kudelma on kuin kaukoputki sielun universumiin.

Sinun kärsimyksesi syntyi minun halustani, huumastani ja rakkaudestani lupaa kysymättä.

Minä olen syyllinen.

Anna minulle nyt kuolemaapelkäämätön, tarttuva nauru.

Elän samassa tuulessa kanssasi edelleen.

☆ Iiro Arvola
☆ Kaija Olin-Arvola

Esipuhe.

Tämä oli viimeinen viestini pojalleni:

"Jos vähääkään välität minusta, niin vastaa. Jos tarvitset apua, niin soita. Minä en ole tuomarisi, vaan äitisi ja varmasti sinun puolellasi. Viimeiseenkin huutoosi minä vastaan."

Nyt minä vastaan hänen muistikirjansa  pitkiin jäähyväisiin, jotka sain hänen kuolemansa jälkeen.

Kirjeitä kuolleelle ❤

Seuraavin sanoin alkaa hänen viimeinen muistikirjansa, jonka runoihin minä vastaan, kun häntä ei enää ole.

"On olemassa kansilehtiä joille ei pidä kirjoittaa.

Kultaan lyöty rukousten kirja, poika piirtää kuunvalossa. Hän on kuunvalo. Nainen kulki tästä junalla ohi hetki sitten.

Toiset ihmiset seisovat muiden jaloilla, tekevät ne kipeiksi, sitä valituksen määrää.

Kuolemakin kävi kylässä, joskaan sillä ei ollut tällä kertaa mitään asiaa.

Typerys, resurssien  haaskausta."

Ensin he hylkäävät, jättävät heitteille ja tappavat.

Vasta sitten kysyvät: Kuka sinä olet?

Raivostumisen voi näyttää myös kalpenemalla.

Unet ja varjot maalataan samalla aineella.

Olen oppinut itkemään kuivin kyynelin.

☆ Iiro Arvola
☆ Kaija Olin-Arvola

Kirjeitä kuolleelle ❤

Kirjeitä kuolleelle ❤

Seuraavin sanoin alkaa hänen viimeinen muistikirjansa, jonka runoihin minä vastaan, kun häntä ei enää ole.

"Kultaan lyöty rukousten kirja, poika piirtää kuunvalossa. Hän on kuunvalo. Nainen kulki tästä junalla ohi hetki sitten.

Toiset ihmiset seisovat muiden jaloilla, tekevät ne kipeiksi, sitä valituksen määrää.

Kuolemakin kävi kylässä, joskaan sillä ei ollut tällä kertaa mitään asiaa.

Typerys, resurssien  haaskausta."

Ensin he hylkäävät, jättävät heitteille ja tappavat.

Vasta sitten kysyvät: Kuka sinä olet?

Raivostumisen voi näyttää myös kalpenemalla.

Unet ja varjot maalataan samalla aineella.

Olen oppinut itkemään kuivin kyynelin.

☆ Iiro Arvola

☆ Kaija Olin-Arvola

Kärpäset

Kärpäset, kärpäset,
kesän viimeiset

surisevat
      surisevat
  surisevat...

Närhi rääkäisee.

Minun on pakko
kirjoittaa hänestä,
etten menettäisi häntä,
jota ei koskaan ollutkaan.

Aurinko on tappaja,
joka terävällä valomiekallaan murhaa                   varjot.

Taivaan
suihkuvirtausten sumentama silmä
ei enää

jaksa katsoa

   maan kovia kiviä.

☆ Kaija Olin-Arvola

Anteeksi

Minä olen pääsemättömissä.

Olen kiinni elämässä ja kuolemassa.

Mukanamme raahaamme kaikkea, mitä pakenemme loppuun asti - katkeraan loppuun asti.

Sinun sairautesi on

siirtynyt

kaikkeen: ääniin, kuviin, esineisiin, kaikkeen.

Rimpuilu ikuisessa ikävässä vie voimat.

Vahvuus kuluttaa ne.

Ei ole mitään menetettävää.

Olet mukana kaikessa. Kaikki muistuttaa sinusta.

Pyydän anteeksi.

Pyydän anteeksi kaikkea.

Pyydän anteeksi.

Pyydän anteeksi kaikkea.

"Hirveä kiire leikata vaatteet kappaleiksi. Tupa täynnä väkeä. Rähisevät ja vittuilevat. Paitsi Natalia. Hän pyynnöstä ojentaa kultaan lyödyn kirjan.

Pääsiäinen.

Kärsimysnäytelmä.

Oma sairaus on siinä.

Paikalla.

Syyllisyys omasta olemassaolosta."

☆ Kaija Olin-Arvola

☆ Iiro Arvola