Olen ollut Strombolissa viikon. Öisin kipinät lensivät taivaalle ja vuori murisi kuin suuri eläin.
Oli täysikuu.
Hitaitten aaltojen äänet muistan, koirien haukunnan ja aamuisin kiekuvat kukot.
Kun tulin saareen vastassa oli paikallinen opas, laiha pitkä mies, jonka kaulassa roikkui köydessä puinen seinäkello.
Yövyin kaislikon suojaan piilotetussa teltassa, mikä oli kiellettyä. Joitakin salamatkustajia oli kalastajien taloraunioissa pitkin rantaa.
Kiipeämisen vuoren huipulle pysäytti oliivipuusta polulle pudonnut pitkä ja paksu musta käärme, johon en halunnut lähemmin tutustua.
Missään koskaan en ole syönyt niin montaa eri lajia kalaa, joista jokaisella oli ihan oma makunsa. Mitään muuta lautasella ei ollut. Vain kalaa.
Ravintolaa piti perhe, jonka pienet lapsetkin siivosivat pöytiä. Herätin itse pahennusta sättimällä isäntää, joka veti pientä poikaa ympäri korvia.
Onneksi mies ei kutsunut carabiniereja. Se olisi ollut lähtö saarelta.
Kevyt, huokoinen, musta kivi oli niin kuumaa, ettei sille voinut paljain jaloin astua. Vesi lämmintä ja kirkasta.
Yhtenä päivänä satoi vähän, mikä on erittäin harvinaista, mutta minä olenkin sateentekijä.
☆ Kaija Olin-Arvola
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti